Meitä ympäröivä maailma ei ole satunnainen paikka, vaan sieltä löytyy monia säännönmukaisuuksia. Esimerkiksi pöytä estää kahvikuppia putoamasta lattialle, mutta pöydän reunan yli työnnetty kuppi putoaa heti. Näitä säännönmukaisuuksia pitää opetella ja siksi lapsi tykkää loputtomasti tuupata esineitä pöydän yli ja katsoa kerta toisensa jälkeen, kuinka esine hämmästyttävästi jälleen kerran sujahtaa lattialle.

Voisi siis kuvitella, että näköjärjestelmämme on erikoistunut käsittelemään luonnollisiin näkymiin liittyvää tietoa. Tämä erikoistuminen tarkoittaa esimerkiksi sitä, että tehdään erilaisia olettamuksia. Aikuisena esimerkiksi oletamme automaattisesti, että pöydän yli töytäisty kuppi putoaa lattialle eikä meidän tarvitse kokeilla asiaa joka aamu uudestaan.

Olettamukset maailman toiminnasta ovat tallentuneina sisäisiin malleihin maailmasta, representaatioihin, joita havaintopsykologia tutkii. Monissa tutkimuksissa on kuitenkin käytetty kuvia, joilla ei ole kovinkaan paljon tekemistä luonnollisen maailman kanssa. Kuvassa 1. on esimerkki vanhemmassa tutkimuksessa käytetystä ärsykkeestä, joka on valkoisella taustalla oleva viivapiirros. Tällaisen yksinkertaisen kuvan käyttämisellä on ollut hyviä perusteluja: se ei sisällä värejä tai muuta häiritsevää, joten voidaan ajatella, että tässä oikeasti mitataan vain kuvassa ääriviivoilla määriteltyjen asioiden havaitsemista.

Kuva 1. Kuva havaintokokeesta (Biederman et al, 1982).

Kun käytetään yksinkertaista viivapiirrosta, on hyvä miettiä, miten saatuja tuloksia voidaan soveltaa arkipäiväisessä elämässä tapahtuvaan näkötiedonkäsittelyyn. Kuinka paljon epärealistisilla ärsykekuvilla saadut tulokset kertovat vain näiden ärsykekuvien havaitsemisesta ja kuinka paljon kognitiivisista prosesseista yleisemmin? Tätä ovat miettineet myös Tatler ja Melcher (2007), joiden tutkimusta käyn tässä blogauksessa läpi.

Tatler ja Melcher testasivat, onko kuvassa olevien esineiden ominaisuuksia helpompi muistaa valokuvista kuin piirretyistä kuvista. Koeasetelmassa koehenkilöt katselivat kuvia ja jokaisen kuvan jälkeen heille esitettiin kuvasta kysymyksiä kuvassa olleiden esineiden määrästä, paikasta tai ominaisuuksista. Kuvat olivat joko valokuvia tai piirroksia, jolloin voitiin selvitellä, oliko valokuviin liittyvien piirteiden muistaminen helpompaa verrattuna muihin kuviin. Lisäksi kokeessa muuteltiin kuvien esitysaikaa, toisessa kokeessa kuvat näkyivät sekunnin ajan ja toisessa kokeessa kuvat näkyivät kymmenen sekunnin ajan.

Tulokset osoittivat, että valokuvista muistettiin enemmän yksityiskohtia kuin piirroksista ja maalauksista. Yhden sekunnin esitysajalla koehenkilöt saivat alle 50% vastauksista oikein piirroksilla, mutta valokuvilla oikeita vastauksia tuli yli 60%. Kun kuvaa esitettiin kymmenen sekunnin ajan, ero tasoittui, mutta edelleen piirrosten ja maalausten yksityiskohdista muistettiin noin 75% ja valokuvien yksityiskohdista 85%.

Näköjärjestelmä toimii siis paremmin valokuvissa, jotka muistuttavat enemmän arkipäivän havaintomaailmaa. Tulos on hiukan paradoksaalinen, koska valokuvissa on enemmän tietoa ja yksityiskohtia kuin viivapiirroksissa. Luulisi siis, että ylimääräinen tieto häiritsee tiedon käsittelyä ja muistamista, mutta näin ei selvästikään ole. Tulos on hiukan huolestuttava monien klassisten psykologian tulosten kannalta, mutta onneksi valokuvien käyttäminen on nykytrendi tutkimuksessa, joten tätä virhettä ei ainakaan tehdä uudestaan.

Lähteet

Tatler, B.W. & Melcher, D. (2007) Pictures in mind: Initial encoding of object properties varies with the realisim of the scene stimulus. Perception 36, 1715-1729.